Miksi minä?
Kirja I sarjasta VIRHE 404: JUMALAA EI LÖYTYNYT. Filosofis-satiirinen romaani kivusta, valituksesta, uskosta, sielun byrokratiasta ja Taivaallisesta kansliasta, joka ei vastaa hakemuksen sanoihin vaan siihen, joka hakemuksen jättää.
Kirjasta
valmistellaan painettavaksi
Valmistellaan painettavaksi
Miksi minä? on VIRHE 404: JUMALAA EI LÖYTYNYT -sarjan ensimmäinen kirja. Se kertoo Vladista, lakimiehestä ja maailmankaikkeuden ärtyneestä kantelijasta, joka yrittää muotoilla oman kipunsa asianmukaisesti laadituksi valitukseksi.
Vlad ei etsi valaistumista. Hän haluaa selityksiä. Mieluiten kirjallisina, allekirjoituksella, leimalla, asianumerolla ja valitusmahdollisuudella. Hän on vakuuttunut siitä, että kärsimys antaa hänelle oikeuden vaatia vastausta ja että elämän pitäisi ainakin tunnustaa menettelyrikkomus.
Taivaallinen kanslia ei kuitenkaan toimi korvausosaston tavoin. Se ei väittele, lohduta eikä todista Jumalan olemassaoloa. Se rekisteröi pyynnön, täsmentää asian luokan ja osoittaa vähitellen, ettei virhe ehkä ole vastauksen puuttumisessa vaan itse etsinnän tavassa.
Kirja kulkee kysymyksestä ”Miksi minä?” kohti epämiellyttävämpää ja täsmällisempää kysymystä: kuka sitä oikeastaan kysyy?
Kirjan teema
hakijan sisäinen tapaus
Kirjan keskeinen teema on ihmisen tapa muuttaa Jumala, kohtalo, elämä tai Totuus ylimmäksi tukipalveluksi. Ihminen kärsii, menettää, odottaa, loukkaantuu, rukoilee, käy kauppaa, kiittää samalla kun sisimmässä on jo valmiiksi laadittu lasku — eikä usein huomaa etsivänsä Totuuden sijasta vahvistusta omalle kivun versiolleen.
Miksi minä? ei tutki Jumalan poissaoloa vaan yhteydenoton muodossa olevaa virhettä. Kysymys voi olla todellinen ja kipu voi olla todellinen, mutta ihmisen sisäinen hakija saattaa koostua ylpeydestä, väsymyksestä, roolista, pelosta, vanhoista käsikirjoituksista ja korvauksen kaipuusta.
Tämä ei ole uskonnonvastaista satiiria. Kirja ei naura Jumalalle. Se nauraa ihmisen yritykselle tehdä Jumalasta takuu, sopimus, hätäpainike, valitusviranomainen ja virallinen merkityksen noutopiste.
Merkityskerrokset
lukemisen kerrokset
- kipu valituksena maailmankaikkeutta vastaan
- Taivaallinen kanslia tilana, ei paikkana
- rukous, odotus, kiitollisuus ja piilotettu lasku
- kuiva byrokratia hengellisen pyynnön peilinä
- kysymys ”Miksi minä?” ja vanhan hakijan asteittainen hajoaminen
- huumori, joka ensin naurattaa ja sulkee sitten oven varovasti sisäpuolelta
Katkelma
Ensimmäinen luku — Virhe 404
Ensimmäinen luku. Virhe 404
Sinä iltana Vlad ei rukoillut siksi, että uskoi.
Se olisi ollut liian kaunista.
Hän rukoili, koska kaikki muut keinot olivat jo loppuneet. Ensin loppuivat järkevät perustelut. Sitten rahat. Sitten voimat. Sitten tavallinen miehinen kyky sanoa itselleen: ”Ei mitään, kyllä tästä läpi mennään”, vaikka sisällä kukaan ei ollut pitkään aikaan mennyt läpi mistään, vaan istui raunioiden keskellä ja teeskenteli, että kyse oli vain huonekalujen väliaikaisesta uudelleenjärjestelystä.
Keskiyöhön mennessä asunto oli hiljentynyt.
Ei siihen hyvään hiljaisuuteen, jossa lepäävät ihmiset, joilla on puhdas omatunto, maksettu vuokra eikä uusia viestejä pankilta. Ei. Tämä oli toisenlaista hiljaisuutta — tahmeaa, valpasta, lähes virallista. Sellaista on sairaaloiden käytävillä, tyhjissä porraskäytävissä ja niiden ihmisten mielissä, jotka ovat kestäneet liian pitkään eivätkä enää tiedä, kenelle lasku pitäisi osoittaa.
Vlad istui keittiössä.
Hänen edessään oli teekuppi, joka oli jo kauan sitten jäähtynyt filosofiseksi moitteeksi. Pöydällä olivat puhelin, muistikirja, kynä, muutama lasku ja pieni risti ohuessa ketjussa. Ristiä hän ei käyttänyt. Ei periaatteesta. Niin ei vain ollut koskaan tullut tehtyä. Se lojui laatikossa paristojen, vanhojen avainten ja muiden esineiden joukossa — niiden, joiden merkitys oli joskus ollut itsestään selvä ja sitten kuollut hiljaa.
Tänään Vlad oli ottanut sen esiin.
Tietämättä itsekään miksi.
Ehkä vahvistaakseen yhteydenottoa.
Tai osoittaakseen, ettei tullut tyhjin käsin. Kuten virastoon: tässä hakemus, tässä asiakirjat, tässä todisteet, tässä pieni uskonnollinen esine osoituksena siitä, että hakija oli yrittänyt tehdä yhteistyötä järjestelmän kanssa.
Ihmisillä on epätoivon hetkellä kummallinen logiikka. Niin kauan kuin kaikki on jotenkuten siedettävää, he puhuvat vapaasta tahdosta, kypsyydestä, psykologisista rajoista ja vastuun ottamisen välttämättömyydestä. Mutta kun elämä painaa polvensa varovasti rintakehälle, ihminen muistaa äkkiä kaikki ikivanhat yhteysprotokollat: kynttilät, ristit, rukoukset, lupaukset, uhkaukset, kaupankäynnin, kyyneleet, ”Herra, ole kiltti” ja muut hengellisen teknisen tuen muodot.
Vlad katsoi ristiä.
Sitten laskuja.
Sitten taas ristiä.
Risti näytti rehellisemmältä.
Niin näyttivät laskutkin, mutta toisessa merkityksessä.
Hän huokaisi ja pyyhkäisi kämmenellä kasvojaan. Kasvot olivat väsyneet. Eivät vanhat, eivät murtuneet, eivät traagiset — vain sellaisen ihmisen kasvot, joka oli liian kauan selittänyt itselleen kaiken olevan kunnossa ja oli vihdoin lakannut uskomasta itseään.
— No niin, hän sanoi tyhjyyteen. — Hoidetaan tämä nyt niin kuin aikuiset.
Tyhjyys ei vastustanut.
Se oli hyvä merkki. Tai huono. Tyhjyyden kanssa on ylipäätään vaikea käydä kirjeenvaihtoa: se täsmentää harvoin kantaansa.
Vlad ei osannut yhtäkään rukousta kokonaan. Lapsena hän oli kuullut jotakin. Myöhemmin nähnyt elokuvissa. Sitten ollut pari kertaa kirkossa, jossa kaikki ympärillä tekivät itsevarmasti liikkeitä, joiden merkitys oli hänelle suunnilleen yhtä selvä kuin japaninkieliset teollisuuskoneen asetukset.
Hän teki ristinmerkin.
Kömpelösti.
Liian nopeasti.
Sitten uudelleen, hitaammin, ettei ele näyttäisi aivan epätoivoisen käyttäjän liikkeeltä jumiutuneen tietokoneen edessä.
— Herra, hän sanoi.
Ja vaikeni.
Sana osoittautui raskaammaksi kuin hän oli odottanut. Ei yleväksi, valoisaksi eikä juhlalliseksi. Vain raskaaksi. Kuin hän olisi lausunut sellaisen henkilön nimen, jolle ei ollut kirjoittanut liian pitkään aikaan, ja tullut nyt tämän luo rakkauden sijasta valituksen kanssa.
Hän hymähti.
— Kaunis alku. Siinäpä hengellistä kypsyyttä. Heti valituksella.
Hän halusi sanoa jotakin oikeaa. Jotakin ylevää. Esimerkiksi: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi.” Tai: ”Opeta minua hyväksymään.” Tai: ”Näytä tie.”
Mutta hänen sisältään nousi jotakin aivan muuta.
Ei rukous.
Enemmänkin hakemus.
Ei edes hakemus — reklamaatio.
Ja mitä kauemmin hän vaikeni, sitä selvemmin hän ymmärsi: jos hän alkaisi nyt puhua kauniisti, hän valehtelisi ensimmäisestä sanasta lähtien. Hän oli väsynyt valehtelemaan. Varsinkin sinne, missä kaiken pitäisi periaatteessa näkyä muutenkin.
— Yritin elää oikein, hän sanoi viimein.
Lause kuulosti säälittävältä.
Hän irvisti.
— Ei, ei noin.
Hän nousi, käveli keittiössä, palasi ja istuutui uudelleen.
— Yritin elää oikein. Kestin. Yritin. Teeskentelin ymmärtäväni. Tein jopa ristinmerkin.
Hän katsoi pöydällä olevaa ristiä.
Se makasi hiljaa eikä auttanut mitenkään.
— Selittäkää nyt minulle, olkaa hyvä: miksi mikään tästä ei toimi?
Näiden sanojen jälkeen tuli hyvin hiljaista.
Jopa jääkaappi, joka tavallisesti hurisi vanhan profeetan sinnikkyydellä, vaikeni muutamaksi sekunniksi. Ikkunan takaa kulki auto. Jossakin yläpuolella joku pudotti jotakin raskasta ja lausui sitten lyhyen sanan, jota ei ollut tarkoitettu jumalanpalveluskäyttöön.
Vlad odotti.
Hän ei tiennyt tarkalleen mitä.
Ääntä taivaasta? Valoa? Merkkiä? Sisäistä lämpöä? Sitä tunnetta, josta korkeamman kohtaamisen kokeneet ihmiset kirjoittavat ja jonka jälkeen he jostakin syystä myyvät kurssia yhdeksälläkymmenelläyhdeksällä eurolla?
Mitään ei tapahtunut.
Tietenkään.
Hän hymähti.
— Aivan. Niin arvelinkin.
Hän nojautui tuolissa taaksepäin ja tunsi vihan palaavan sille kuuluvalle paikalle.
— Loistavaa, hän sanoi nyt kovempaa. — Eli kärsiä — olkaa hyvä. Kestää — olkaa hyvä. Teeskennellä, että kaikella on merkitys — olkaa hyvä. Mutta heti kun tarvitaan vastaus, tulee hiljaista. Erittäin kätevää.
Tyhjyys ei taaskaan vastustanut.
— En muuten pyydä ihmeitä, Vlad sanoi. — En enää. Haluan vain ymmärtää, millä logiikalla tämä kaikki toimii. Tai edes sen, kuka täällä vastaa palvelun laadusta.
Mutta hän ei enää halunnut lopettaa.
— Maksan tästä elämästä kärsimykselläni. Voisiko joku antaa kuitin?
Samalla hetkellä pöydällä oleva puhelin värähti.
Vlad säpsähti niin rajusti, että oli vähällä pyyhkäistä kupin lattialle. Näyttö syttyi.
Uusi ilmoitus.
Lähettäjää ei tunnistettu.
Aihe: Vastaus yhteydenottoon
Vlad tuijotti näyttöä muutaman sekunnin.
Sitten hän kohotti katseensa kattoon.
— Oikeastiko?
Katto oli tavallinen. Valkoinen, pieni halkeama lampun vieressä. Ei enkeleitä. Ei pasuunoita. Ei hohdetta. Vain ohutta jokea muistuttava halkeama, joka oli jo kauan sitten päättänyt lähteä tästä asunnosta ensimmäisenä.
Puhelin värähti uudelleen.
Näytölle ilmestyi viesti:
Yhteydenottonne on rekisteröity.
Vlad ei liikkunut.
Hän luki rivin kerran.
Sitten toisen kerran.
Sitten kolmannen, hitaammin, aivan kuin lukunopeus voisi muuttaa sisältöä.
Alle ilmestyi seuraava rivi:
Hakemusnumero: 777-404-13.
Hän räpäytti silmiään.
— Ei.
Puhelin oli ilmeisesti eri mieltä, sillä viesti jatkui:
Älkää lähettäkö samaa yhteydenottoa uudelleen.
Se ei nopeuta sielunne algoritmien tarkistamista.Vlad laski puhelimen pöydälle.
Sitten otti sen taas käteensä.
Sitten laski sen uudelleen.
Nousi seisomaan.
Istuutui.
Katsoi teetä.
Tee ei rehellisen todistajan tavoin selittänyt mitään.
— Selvä, Vlad sanoi. — Tämä on joko hermoromahdus tai uuden tason roskapostia.
Hän otti puhelimen ja napautti ilmoitusta.
Näyttö pimeni hetkeksi.
Sitten se muuttui valkoiseksi.
Keskelle ilmestyi teksti:
Virhe 404: Jumalaa ei löytynyt
Sen alla pienellä:
Mahdolliset syyt:
1. Yhteydenoton osoite on virheellinen.
2. Pyyntö on lähetetty väärälle vastaanottajalle.
3. Käyttäjä etsii Jumalaa sisäisen käyttöoikeuden ulkopuolelta.
4. Pyynnön esittävä subjekti vaatii vastausta vahvistamatta omaa olemassaoloaan.Vlad tunsi kaiken sisällään kylmenevän.
Ei pelkoa.
Nimenomaan kylmyyttä.
Niin käy, kun todellisuus astuu äkkiä sivuun ja huomaat, ettei sen takana ole seinää. On vain huonosti valaistu huoltokäytävä ja kyltti: ”Asiattomilta pääsy sallittu, mutta he tulevat katumaan sitä.”
Hän asetti puhelimen hitaasti pöydälle.
— Mitä tarkoittaa ”vahvistamatta omaa olemassaoloaan”?
Puhelin vastasi heti.
Jatkaaksenne valitkaa yhteydenoton luokka:
1. Kipu.
2. Epäoikeudenmukaisuus.
3. Miksi minä?
4. Miksi taas minä?
5. Ymmärsin kaiken, mutta voisiko tämän saada ilman seurauksia?
6. Muu.Vlad sulki silmänsä.
Avasi ne.
Vaihtoehdot eivät kadonneet.
Hän nipisti itseään käsivarresta.
Sattui.
Siis joko kyse ei ollut unesta tai uni oli poikkeuksellisen yksityiskohtainen.
— Entä jos en halua valita?
Näytölle ilmestyi uusi rivi:
Haluttomuus valita rekisteröidään myös valinnaksi.
Vlad naurahti hiljaa.
Nauru kuulosti pahalta. Kuivalta. Lyhyeltä. Sellaista naurua kuulee ihmisiltä, joille on juuri ilmoitettu, että heidän henkilökohtainen tragediansa sopii erinomaisesti yleiseen hallinnolliseen menettelyyn.
— Loistavaa, hän sanoi. — Jumalallakin on byrokratia.
Vastaus tuli välittömästi:
Byrokratian loivat ihmiset.
Meidän on vain pakko käyttää teille ymmärrettävää käyttöliittymää.Vlad lakkasi nauramasta.
Aito katkelma ensimmäisestä luvusta. Se toimii sisäänkäyntinä kirjaan: siinä valitus, rekisteröity yhteydenotto ja Taivaallisen kanslian kuiva käyttöliittymä ilmestyvät ensimmäisen kerran. Suomenkielinen sivu on julkisen esittelysivun transkreaatioversio; englanninkielistä kantta käytetään, kunnes erillinen suomenkielinen kirjallinen laitos on olemassa.
— mark of presence