KAASU

Luku 1. Varjojen inventaario

§ 1.1. Peilin nurja puoli

Kuudelta aamulla Yläkammio ei ollut vielä täysin valaistu. Keinotekoinen aamunkoitto alkoi vasta nousta tasojen läpi kuin käsky, joka kulki järjestelmän halki muutaman sekunnin viiveellä. Ensin lämpö täytti kaukaiset räystäät; sitten ovien ääriviivat alkoivat nousta pehmeästi esiin; lopulta kultainen valo laskeutui matoille, raskaille verhoille ja lakatuille pinnoille ikään kuin tarkistaen, että kaikki oli yhä paikallaan. Tähän aikaan residenssi vaikutti erityisen rehelliseltä. Yö oli jo vetäytynyt eikä päivän esitys ollut vielä alkanut. Siksi tein mieluiten kierrokseni Yläkammiossa aikaisin. Aamu ei osaa teeskennellä yhtä hyvin kuin ilta.

Kuljin yksin pääkäytävää pitkin. Maton nukka nieli askeleeni, kunnes ne katosivat kokonaan, aivan kuin jalkojeni alla ei olisi ollut lattiaa vaan tyhjän päälle pingotettu tiheä kangas. Ilma oli viileä ja kuiva. Automatiikka piti aina saman lämpötilan leikkaussalin tarkkuudella. Piilotetuista diffuusoreista tuli hentoa meripihkan, puun ja jonkin lähes huomaamattoman lääkkeellisen tuoksua. Haju synnytti vakauden vaikutelman. Tältä järjestys tuoksuu, kun sitä on kiillotettu tarpeeksi kauan ja ylläpidetty tarpeeksi suurella hinnalla.

Ovet, paneelit, syvennykset ja koristeupotukset jatkuivat molemmin puolin kätkien antureita, lukkoja, suodattimia, virtajohtoja ja varapiirejä. Yläkammio piti siitä, että sitä luultiin palatsiksi, vaikka se oli pohjimmiltaan kone. Vain hyvin kallis kone, joka oli verhoiltu silkkiin ja harvinaisiin puulajeihin. Ennemmin tai myöhemmin kaikesta ylellisyydestä tulee pelon kääre. Täällä tätä sääntöä noudatettiin lähes uskonnollisella tarkkuudella.

Päämakuuhuoneen ovilla seisoi kaksi uuden vuoron miestä. He suoristuivat heti nähdessään minut ja laskivat päänsä lähes samanaikaisesti. Tämän paikan unelias tahmeus ei ollut vielä ehtinyt asettua heidän kasvoilleen. Ne, jotka viettivät Yläkammiossa monta tuntia yhtäjaksoisesti, alkoivat liikkua varovaisemmin, puhua hiljempaa ja katsoa esineitä sillä kunnioituksella, joka maakunnissa varataan ikoneille. Nämä kaksi olivat vielä tuoreita. Vuoro oli siis vaihtunut vasta vähän aikaa sitten.

En hidastanut. Kaulan tyvessä ihon alla oleva lukija vastasi lyhyellä lämpöpulssilla. Ovet liukuivat auki äänettömästi.

Päämakuuhuone otti minut vastaan hämärällä, hiljaisuudella ja massalla. Kaikki täällä oli suunniteltu ei mukavuutta vaan vaikutuksen pakottamista varten. Korkea katto katosi varjoon. Sängyn yllä riippui raskas tummasta sametista tehty katos kuin pilvi, jota oli kielletty liikkumasta. Syvän viinin väriset verhot peittivät ikkunat yhtenäisen seinän taakse. Huonekalut olivat suuria ja jykeviä, täynnä sitä liiallista arvokkuutta, joka kuuluu esineille, jotka on tehty palvelemaan ei kehoa vaan asemaa. Tällaisessa huoneessa ei voinut vain nukkua. Siellä saattoi ainoastaan vahvistaa asemansa myös nukkuessaan.

Hän makasi selällään, pää hieman sivulle käännettynä ja yksi käsi huolimattomasti tyynyn päällä. Jopa liikkumatta keho säilytti tapansa vallata tilaa kuin tila kuuluisi sille oikeuden nojalla. Astuin lähemmäs. Sängyn vieressä ilma oli lämpimämpää; tunsin sen ranteiden iholla ja tasasin hengitykseni. Keinotekoinen aamunkoitto ei ollut vielä täysin saavuttanut hänen kasvojaan, mutta näkyvä riitti. Turvotusta silmien alla. Hieman turvonneet luomet. Leuan linjan iho oli menettänyt kiinteyttään. Suupieliin oli ilmestynyt väsymyksen varjo, jota ei voinut enää selittää valaistuksella.

Avasin terminaalin ja syötin lyhyen merkinnän ilman tunnetta tai kommenttia:

001. Lähetetään Harmonisaatiosektorille.

Prioriteetti: korkea.

Julkisivukorjaus.

Syy: näkyviä merkkejä tonuksen laskusta.

Viesti siirtyi Biologisen Resonanssin Johdon suljettuun kiertoon. Seuraavaan aamuun mennessä kaikki olisi korjattu. Varjot poistettaisiin. Sävy tasattaisiin. Kudoksille palautettaisiin elämän vaikutelma. Maailma ei saanut huomata johtajansa vanhenevan, vaikka hänen oma tyynynsä sen jo huomasi.

Pysähdyin sekunniksi ja katsoin makaavan miehen kasvoja. En myötätunnosta. Yläkammiossa myötätuntoa pidettiin tarpeettomana ylellisyytenä. Vertailin vain kuvaa tosiasiaan. Virallinen lähetys piti vielä. Mutta biologia alkoi jo kiistää myyttiä.

Käännyin ja menin vastakkaiselle seinälle, jossa jonkin voiton kuvaavien vanhojen seinävaatteiden väliin oli kätketty panssaroitu ovi. Voitot näyttävät seinävaatteissa aina vakuuttavammilta kuin asiakirjoissa. Järjestelmä luki siruni uudelleen. Mekanismi käynnistyi äänettömästi. Seinän takaa avautui lyhyt sisäkäytävä, täysin ilman koristelua.

Täällä ei ollut samettia, kaiverruksia eikä menneisyyden raskaita sävyjä. Vain valoa, sileitä pintoja, tarkkoja saumoja, mattametallia ja steriiliyttä. Viisi ovea. Kaksi oikealla. Kaksi vasemmalla. Yksi keskellä aivan perällä. Neljä sivuhuonetta oli tarkoitettu kaksoiskappaleille. Keskimmäinen huone kuului, kuten pitikin, hänelle.

Lähdin kohti keskimmäistä ovea. Se avautui ennen kuin ehdin aivan sen luo.

Sen takana oleva huone oli pieni. Ikkunaton. Vapautettu koristeellisesta valheesta. Ilma oli kuivaa ja lähes tyhjää, laitteista tuleva heikko otsonin sävy mukanaan. Kapea sänky nurkassa. Työpöytä. Sisäänrakennetut monitorit. Pieni keittiötila. Kaksi nojatuolia. Seinillä ei yhtäkään taulua, ei merkkiäkään mausta, historiasta tai suuruudesta. Suuruus ei tarvitse todistajia siellä, missä kukaan ei voi sitä nähdä.

Mies liikehti levottomasti sängyllä. Liikkeet olivat teräviä ja katkonaisia. Ei herran heräämistä vaan puolustustilasta nousevan kehon. Hän ponnahti istumaan kuin syvyydestä pintaan ja vain hengitti muutaman sekunnin pää painuneena. Menin kahvinkeittimelle ja käynnistin sen. Lyhyt sihahdus leikkasi hiljaisuuden, jota seurasi vaimea pulputus. Kuulin tämän äänen joka aamu. Se merkitsi työpäivän alkua paremmin kuin mikään hymni.

Kun kuppi täyttyi, tarkkailin häntä silmäkulmastani. Hän pyyhkäisi kädellä kasvojaan. Sormet olivat kuivat ja kalpeat ja vapisivat hieman aamusta. Ilman kameroita, ilman meikkiä, ilman valoa, ilman etäisyyttä itsensä ja oman pelkonsa välillä Home näytti pienemmältä kuin virallisen optiikan läpi. Lyhyemmältä, kuivemmalta, levottomammalta. Hänessä ei ollut mitään suuruutta. Vain tapa koota se ympärilleen joka päivä kuin univormu.

Ulkomaailmalle hän oli Monoliitti. Järjestelmälle, jos sitä katsoi rehellisesti, hän oli toiminnon kantaja. Itselleen hän oli, epäilin, jo kauan sitten muuttunut piiritetyksi kehoksi.

Asetin kupin hänen eteensä. Hän ei tarttunut siihen heti.

Hänelle minä olin kätevä vakio. Pitkä, vakaa, erehtymätön. Ihminen, joka ei sekoittanut muotoa ja sisältöä mutta osasi ylläpitää muotoa ikään kuin uskoisi siihen. Hän arvosti sitä enemmän kuin uskollisuutta. Uskollisuus vaatii vastausta. Tarkkuus ei.

Hän otti kulauksen katsomatta minuun ja sanoi käheästi:

— Herättäkää 001-02. Olen saanut tarpeekseni hänestä tässä makuuhuoneessa. Hän saa tulla ulos.

Syötin käskyn terminaaliin sanomatta mitään. Yhdelle monitoreista ilmestyi heti kuva päämakuuhuoneesta. Katosvuoteessa makaava mies avasi silmänsä lähes välittömästi, aivan kuin ei olisi nukkunut lainkaan vaan odottanut signaalia virransäästötilassa. Hän nousi istumaan, työnsi peiton syrjään, laski jalkansa lattialle ja seurasi jo muutaman sekunnin kuluttua piilotettua reittiä kohti panssaroitua ovea. Ulkoisessa kierrossa kaikki näytti katkeamattomalta: Herra oli herännyt, noussut ja siirtynyt sisäisiin tiloihinsa. Se riitti.

Hän seurasi näyttöä ja otti vasta sitten uuden kulauksen.

— Ne olivat taas siellä, hän sanoi hiljempaa. — Seinien vieressä. Suuria. Ilman kasvoja. Seisoivat ja odottivat. Enkä saanut kunnolla henkeä. KAASU tuli aaltoina. Aivan kuin joku avaisi sen ja sulkisi taas. Miksi ne tulevat joka yö, Victoria?

Siirsin katseeni viereiselle monitorille. Yön biometriset tiedot olivat jo näytöllä: hengitys, mikropurkaukset, pupillireaktio, sydämen rytmi, univaiheiden häiriöt. Kaikki oli tarpeeksi ennustettavaa. Ei mitään mystistä. Ja juuri siksi entistä levottomampaa. Järjestelmä ei pidä kauhusta, jonka voi mitata.

— Se on taustaa, vastasin. — Projektiolle tarvitaan paine-ero. Ylikuormitus purkautuu kuvina. Painajaisenne eivät ole tapahtuma vaan viemäröinti.

Hän katsoi minua. Katseessa ei ollut luottamusta inhimillisessä mielessä. Pikemminkin tarve saada vahvistus sille, että maailma oli edelleen kuvattavissa ja siksi hallittavissa.

— Viemäröinti, hän toisti ärtyneenä. — Kaunis sana. Ei se auta minua hengittämään.

— Ei sen tehtävä olekaan, sanoin. — Reitin kannalta sillä ei ole merkitystä.

Muutaman sekunnin ajan kuului vain ilmanvaihdon humina. Sitten avasin yleisen sisäisen kierron. Viiden oven kaaviossa aktiivisuusmerkit syttyivät yksi toisensa jälkeen. Keskimmäinen huone oli miehitetty. Sivuovien takana anturit rekisteröivät valvetilan ja valmiuden. Neljä ihmistä, kirurgisesti saatettu mahdollisimman lähelle alkuperäistä, odotti ohjeita. Yksi heistä oli jo suorittanut aamun läsnäolon suuressa makuuhuoneessa. Muut pysyivät reservissä, kunnes järjestelmä jakaisi heidän päivän roolinsa.

Home seurasi indikaattoreita tarkasti; yöllisestä paniikista ei enää näkynyt jälkeäkään. Tässä näytön ääressä hän palasi omaksi itsekseen. Tai täsmällisemmin siihen minään, jonka hän osasi parhaiten koota.

— Tänään työskentelee Kolmas, hän sanoi. — Toisen käsi tärisi eilen. Kamera voi huomata sen. En halua melua.

— Ymmärretty, vastasin ja kirjasin käskyn.

Kolmas lähetettäisiin julkisen näkyvyyden reitille. Toinen menisi hienomotoriikan korjaukseen. Ensimmäinen oli jo suorittanut aamuvaiheen suuressa makuuhuoneessa. Neljäs jäisi reserviin. Kaikki oli suunniteltu kuin kyse ei olisi ihmisistä vaan vaihdettavista komponenteista mekanismissa, jota ei voinut pysäyttää edes minuutiksi.

Jollakin tavalla juuri sitä he olivat.

Katsoin viittä ovea ja ajattelin, että vallan peili oli jo kauan sitten lakannut heijastamasta yhtä ainoaa ihmistä. Siitä oli tullut käytävä. Järjestelmä ei enää tarvinnut yhtä alkuperäistä. Se tarvitsi kuvan jatkuvuutta ja varmisti tämän jatkuvuuden hinnalla millä hyvänsä. Todellinen keho saattoi vapista, haukkoa ilmaa, vanheta, herätä kauhuun, nähdä kasvottomia todistajia seinien vierellä. Mikään siitä ei ollut enää ratkaisevaa. Kameroille, protokollille, yleisöille ja ulkoisille kierroille löytyi aina joku, joka meni ulos hänen sijastaan, nyökkäsi hänen sijastaan, istui vaaditussa kulmassa ja kantoi hänen kasvojaan eteenpäin kuin virkapukua.

Suljin kaavion, panin terminaalin pois ja astuin pöydästä taaksepäin.

Työpäivä Yläkammiossa alkoi kuten tavallisesti. Suuri makuuhuone ylhäällä. Viisi ovea panssaroidun seinän takana. Neljä varakasvoa. Ylempi solu, jossa vallan todellinen keho vapisi. Ja koko tämä huolellisesti kalibroitu järjestys lepäsi yhden ainoan ehdon varassa: ulkomaailma ei saanut huomata, että heijastus oli jo kauan elänyt erillään siitä miehestä, joka oli kerran antanut sille kasvonsa.