Surullisista johtopäätöksistä.
Kansa ei ole vain suuri määrä ihmisiä.
Kansa on muisti.
Kieli.
Käsityö.
Laulu.
Juhla.
Yhteinen ele.
Tapa tervehtiä, olla hiljaa, haudata kuolleet, iloita, leipoa leipää, kertoa lapsille tarinoita ja tunnistaa omansa vieraassakin kaupungissa.
Kansa koostuu ihmisistä.
Erillisistä kasvoista.
Kohtaloista.
Perheistä.
Äänistä.
Elävistä sisäisistä maailmoista.
Massa on jotain muuta.
Massa on hermostunut ihmisvirta, joka kiihtyy helposti ja pelästyy yhtä helposti. Tänään se on valmis seuraamaan ensimmäistä äänekästä kutsua ja hajottamaan kaiken historiallisen välttämättömyyden ilme kasvoillaan.
Huomenna sama virta hajaantuu säyseästi jonkin satunnaisen univormupukuisen virkailijan karjaisusta.
Kansan ihminen muistaa.
Massan ihminen reagoi.
Kansan ihminen kykenee vielä unelmoimaan.
Massan ihmiselle unelmat toimittavat näkemysten ammattilaiset.
Jonkun ei enää tarvitse kuvitella itse.
Joku kuvittelee hänen puolestaan.
Pelkää hänen puolestaan.
Vihaa hänen puolestaan.
Valitsee hänen puolestaan vihollisen, sankarin, totuuden ja vaarallisen harhan.
Ja silloin mikä tahansa kömpelö järjettömyys, jos se esitetään riittävän itsevarmasti ilmeisenä todellisuutena, alkaa löytää yleistä myötätuntoa.
Ei siksi, että ihmiset olisivat tyhmiä.
Vaan siksi, että massaksi muuttunut ihminen lakkaa olemasta tarkkaavainen omalle sielulleen.
Hän ei enää kysy:
“Mitä minä näen?”
“Mitä minä tiedän?”
“Mikä minussa vastaa tähän?”
“Kuka minussa ajattelee nyt — minä vai virta?”
Ja se, ystävät, on kaikkein surullisinta.
Kansaa voi rakastaa.
Kansan kanssa voi puhua.
Kansan voi herättää.
Massan voi vain herättää takaisin ihmiseksi.
