Surullisista johtopäätöksistä.
Kansa ei ole vain suuri määrä ihmisiä.
Kansa on muisti.
Kieli.
Käsityö.
Laulu.
Juhla.
Yhteinen ele.
Tapa tervehtiä, olla hiljaa, haudata kuolleet, iloita, leipoa leipää, kertoa lapsille tarinoita ja tunnistaa omansa vieraassakin kaupungissa.
Kansa koostuu ihmisistä.
Erillisistä kasvoista.
Kohtaloista.
Perheistä.
Äänistä.
Elävistä sisäisistä maailmoista.
Massa on jotain muuta.
Massa on hermostunut ihmisvirta, joka kiihtyy helposti ja pelästyy yhtä helposti. Tänään se on valmis taipumaan minkä tahansa vetovoiman alle, kuuntelemaan ketä tahansa huutajaa, seuraamaan ensimmäistä tarmokasta kehotusta ja tuhoamaan kaiken ympärillään historiallisen välttämättömyyden ilme kasvoillaan.
Huomenna sama virta hajaantuu pelokkaasti jonkin satunnaisen univormupukuisen virkailijan kovan karjaisun edessä.
Kansan ihminen muistaa.
Massan ihminen reagoi.
Kansan ihminen kykenee vielä unelmoimaan.
Massan ihmiselle unelmat toimittavat näkemysten ammattilaiset.
Hänen ei enää tarvitse kuvitella itse.
Joku kuvittelee hänen puolestaan.
Pelkää hänen puolestaan.
Vihaa hänen puolestaan.
Valitsee hänen puolestaan vihollisen, sankarin, totuuden ja vaarallisen harhan.
Ja silloin mikä tahansa kömpelö järjettömyys alkaa yhtäkkiä saada yleistä kannatusta, kun se vain esitetään riittävän itsevarmasti ilmeisenä todellisuutena ja sitä tuetaan huhuilla, huudolla, parilla humalaisella todistajalla ja oikeanlaisella äänenpainolla.
Ei siksi, että ihmiset olisivat tyhmiä.
Vaan siksi, että massaksi muuttunut ihminen lakkaa olemasta tarkkaavainen omalle sielulleen.
Hän ei enää kysy:
“Mitä minä näen?”
“Mitä minä tiedän?”
“Mikä minussa vastaa tähän?”
“Kuka minussa ajattelee nyt — minä vai virta?”
Ja se, ystävät, on kaikkein surullisinta.
Kansaa voi rakastaa.
Kansan kanssa voi puhua.
Kansan voi herättää.
Massan voi vain herättää takaisin ihmiseksi.
