Laulu

Varsova ei ottanut Aylaa vastaan merkillä, näyllä eikä millään muinaisen prologin jatkoksi sopivalla kuiskauksella maan alta.

Varsova otti hänet vastaan junakuulutuksella.

Ensin kaiuttimesta kuului ohut napsahdus, sitten naisääni — aivan liian kohtelias kuudeksi aamulla — kertoi seuraavasta asemasta, vaihdosta, varovaisuudesta poistuttaessa ja kiitti matkasta. Ääni oli tasainen, selkeä, vailla pienintäkään halua muuttua kohtaloksi. Se vain teki työnsä. Siinä oli omaa, lähes ankaraa rehellisyyttä. Ei juuria, ei luita, ei vanhaa kylmää, ei hengitystä hengitystä vasten. Vain vaunu, lasi, laukku sylissä, vieras kyynärpää vieressä ja kahvin tuoksu vastapäisen miehen pahvimukista.

Ayla istui ikkunan vieressä ja katseli, kuinka harmaa aamu venyi lasin takana.

Kaupunki ei ollut vielä täysin herännyt, mutta piti jo niin varmaa ääntä kuin ei olisi koskaan nukkunutkaan. Jossain raiteiden takana jarrut kirskuivat. Laiturilla kulki mies matkalaukun kanssa; yksi pyörä hakkasi eri rytmiä kuin kolme muuta. Viereisellä istuimella tyttö kirjoitti viestiä molemmilla peukaloilla niin nopeasti kuin olisi pelastanut jonkun henkeä, vaikka näytöstä, joka heijastui ikkunaan, Ayla ehti nähdä vain: "no ale serio???"

Niin. Ihan oikeasti.

Hän oli palannut.

Se sana painoi enemmän kuin laukku.

Palannut — se tarkoitti, että nyt piti taas avata ovi, purkaa tavarat, vastata viesteihin, tarkistaa kalenteri, muistaa kenelle oli luvannut äänityksen, kenelle harjoituksen, kenelle korjatun katkelman, kenelle "joo, totta kai, katson kun palaan". Ihmiset rakastavat lausetta "kun palaan". Se kuulostaa siltä kuin ihminen toisi matkalta mukanaan valmiin uuden version itsestään: levänneen, valaistuneen, sisäiset tiedostot siististi järjestettyinä. Käytännössä ihminen tuo useammin likaiset sukat, sekaisin olevan unirytmin ja oudon kyvyn kuulla jääkaappi henkilökohtaisena loukkauksena.

Ayla oli suunnilleen siinä tilassa.

Jääkaappi vain odotti vielä edessä.

Laukku oli hänen jalkojensa juuressa. Sivutaskussa oli lippu, rypistynyt kuitti, pieni puulusikka, jonka hän oli jostain syystä ottanut Ivarin talosta vaikka se oli aivan tavallinen lusikka, sekä puhelin, joka oli yön aikana kerännyt kaksitoista ilmoitusta. Hän ei avannut niitä. Ilmoitukset olivat puhelimen sisällä kuin pienet kalat ohuen jään alla: liikkuivat, välähtelivät, vaativat tulla huomatuiksi.

Hän sulki silmänsä.

Ja kuuli melkein heti liikaa.

Ei tavallista kovempaa. Ei mitään mystistä. Ei uutta ääntä, ei taivaallista kieltä, ei sisäistä kuoroa, joka vapauttaisi ihmisen sähkölaskusta. Vain kaikki se, mikä ennen muodosti tutun kaupunkitaustan, lakkasi olemasta taustaa.

Kiskot. Pyörät. Kaiutin. Jonkun yskäisy. Pahvimuki sormissa. Takin vetoketju. Pussin kahina. Kaukainen metallinen isku, joka kulki vaunun lattian läpi ja vastasi hampaissa. Lapsen ääni, joka kysyi äidiltä, miksi juna puhuu naisen äänellä jos se kerran on juna. Äiti vastasi: "Koska se on nauhoitettu niin." Lapsi ei tyytynyt vastaukseen. Ayla asettui mielessään hänen puolelleen.

Koska se on nauhoitettu niin — kätevä aikuisen maailman vastaus kaikkeen, mitä se ei halua kuulla uudelleen.

Hän avasi silmänsä.

Ikkunan takana alkoivat talot. Parvekkeita, märkiä läiskiä julkisivuissa, mainostauluja, harmaita ikkunoita, joiden takana joku seisoi jo keittiössä, joku nukkui yhä, joku tuijotti puhelintaan kasvoilla, joille elämä oli latautunut ennen suostumusta. Kaupungilla ei ollut yhtä ääntä vaan monta pientä, keskenään sopimatonta stemmaa. Silti ne eivät hajonneet. Raitiovaunu kilahti mutkan takana kuin kärsimätön kapellimestari, joka oli pantu johtamaan vesiputkista koottua orkesteria.

Ayla hymähti.

Se oli hyvä. Hän pystyi siis yhä hymähtämään.

Kun juna pysähtyi, ihmiset nousivat lähes yhtä aikaa. Laukkuja, takkeja, hartioita, vieraita anteeksipyyntöjä, lyhyt "przepraszam", joku astui jonkun kengälle, joku huokaisi kuin tuo kenkä olisi ollut viimeinen pisara Euroopan sivilisaation historiassa. Ayla nousi muiden mukana ulos, ja laiturin kylmä ilma löi kasvoihin.

Siinä iskussa oli jotakin kotoisaa.

Ei kodikasta. Kotoisa ei yleensä ole heti mukava. Kotoisaa on se, kun maailma vaatii taas tarkkuutta pienissä asioissa. Älä unohda hanskaa. Älä hukkaa avainta. Älä anna laukun hihnan valahtaa olalta. Älä jää sen ihmisen tielle, joka myöhästyy niin kuin häntä odottaisi työn sijasta jumalten tuomio, vain toimistoversiona.

Hän nousi ylös kadulle.

Ulkona oli märkää. Varsova osasi olla märkä ilman sadetta, aivan kuin omasta sisäisestä päätöksestään. Asfaltti oli tumma, autot sihisivät, bussi avasi ovensa suuren eläimen väsyneellä huokauksella, jonka taas piti niellä ihmisiä. Kioskilta tuoksui kahvi ja pulla. Jossain lähellä pakettiauto tööttäsi. Pysäkillä punapipoinen nainen puhui puhelimessa ukrainaa, nopeasti, pehmeästi ja vihaisesti. Kaksi opiskelijaa väitteli englanniksi siitä, kenen olisi pitänyt ostaa liput. Vanha mies koirineen seisoi suojatien luona ja katseli punaista valoa kuin olisi henkilökohtaisesti pettynyt kaupungin liikennejärjestelmään.

Liikennevalo naksahti.

Vihreä hahmo ilmestyi samaan aikaan kuivan elektronisen piippauksen kanssa.

Ayla pysähtyi.

Piippaus oli täysin tavallinen. Hän oli kuullut sen tuhat kertaa. Suojatietä varten, näkövammaisia varten, kaikkia varten jotka olivat tottuneet kulkemaan kun kaupunki antaa luvan. Mutta nyt piippaus ei vain sallinut liikettä. Se leikkasi ilmaa lyhyiksi tasaisiksi iskuiksi ja muuttui hetkeksi pieneksi solmuksi, jonka kautta koko risteys sovitti itseään yhteen: autot, ihmiset, jarrut, askeleet, koira, märkä asfaltti, bussi, puhelintyttö, hänen oma kätensä laukun hihnalla.

Hän ajatteli Ivaria.

Ei Ivaria itseään. Ei kasvoja, ei taloa, ei hänen ääntään uunin luona. Vaan lausetta, joka oli sanottu niin lyhyesti, ettei siitä melkein ollut mitään siteerattavaa. Ivar ei silloin puhunut musiikista. Ehkä teistä. Tai siitä, ettei yksittäinen opaste tunne koko matkaa, mutta voi silti olla tarkka omalla paikallaan. Ayla oli silloin väittänyt vastaan. Sisällään tietenkin. Ulospäin hän oli esittänyt kuuntelevansa rauhallisesti. Muusikot osaavat näyttää rauhallisilta, kun heidän sisällään kaatuu kokonainen nuottikaappi.

Liikennevalo jatkoi piippaamista.

Ayla ylitti kadun.

Mitään ilmestystä ei tapahtunut.

Kadun toisella puolella auto roiskautti vettä hänen päälleen.

— Loistavaa, hän sanoi ääneen. — Nyt olen varmasti kotona.

Vanhan miehen koira katsoi häntä myötätuntoisesti mutta ilman ylimääräistä mystiikkaa.

Asunto otti hänet vastaan sillä hajulla, joka omassa kodissa on poissaolon jälkeen. Ei likaa, ei pölyä, ei ummehtuneisuutta — pikemminkin ihmisen poissaolo, joka oli jo alkanut hieman hallita tilaa. Ilma oli tasainen, suljettu. Eteisessä olivat hänen vanhat kenkänsä. Naulassa roikkui huivi. Seinän vieressä lattialla oli tyhjä kielipakkaus, jota hän ei ennen lähtöä ollut heittänyt pois, koska "sitten". "Sitten" oli muutenkin kodin roskien tärkein vartija.

Avain kääntyi lukossa pienellä vastuksella. Oikeanpuoleinen naapurin ovi naksahti lähes samaan aikaan.

Sieltä kurkisti pani Zofia.

Pani Zofia oli pieni ja kuiva nainen aamutakissa, jonka kuosia saattoi pitää varoituksena ihmiskunnalle. Hän oli asunut kerroksessa kauemmin kuin Ayla oli elänyt ja hänellä oli harvinainen taito avata ovi juuri silloin, kun joku halusi livahtaa ohi huomaamatta.

— Wróciła pani? hän kysyi, vaikka vastaus seisoi hänen edessään laukun, märän takin ja sellaisen ilmeen kanssa, että olisi voinut juuri nyt käydä makuulle eteiseen ja kutsua sitä kulttuuritoiminnaksi.

— Wróciłam, pani Zofio, Ayla vastasi.

— Daleko było?

Ayla mietti sekunnin.

Kaukana.

Miten selittää etäisyys paikkaan, josta ihminen palaa tuntien etteivät tutut asiat enää ole velvollisia olemaan entisellään? Miten sanoa naapurille, että oli talossa, jossa uuni tuntui sydämeltä, vesi muistilta ja sana "Sampo" lakkasi olemasta tarina ihme-esineestä ja muuttui lähes kiusalliseksi muistutukseksi ihmisen tavasta muuttaa kaikki esineeksi? Ei mitenkään. Pani Zofia ei ollut syyllinen siihen, että maailma oli joskus liian monimutkainen kerrosten väliseen hissiin.

— Kaukana, Ayla sanoi puolaksi. — Mutta junalla ihan siedettävästi.

Pani Zofia nyökkäsi. Se oli oikea mittakaava todellisuudelle.

— Kwiatki żyją, hän ilmoitti. — Minä kastelin. Mutta yksi näyttää loukkaantuneelta. Sillä oli luonnetta jo ennenkin.

— Se on saniainen, Ayla sanoi. — Se pitää itseään muinaismetsänä.

— Sitten se saa maksaa czynszin, jos kerran on muinainen, pani Zofia sanoi ja sulki oven.

Ayla nauroi.

Nauru oli käheä mutta aito. Se loppui nopeasti ja jätti jälkeensä odottamattoman tyhjyyden. Ei huonon. Vain sellaisen, jossa alkoi kuulua veden kulku seinän takaisessa putkessa. Jossain ylempänä joku avasi hanan, vesi löi vanhoihin putkiin, kulki alas, värähti seinässä, sihisi ja muistutti sekunnin ajan sitä maanalaista ääntä, josta Ayla ei voisi kertoa kenellekään muuttamatta kertomusta matkamuistoksi.

Hän riisui takin.

Ripusti sen.

Jätti laukun eteiseen.

Sitten hän meni huoneeseen, joka oli yhtä aikaa asunto, työtila ja todiste siitä, että muusikko harvoin omistaa vapaita vaakasuoria pintoja. Pöydällä oli kaapeleita, lyijykynä, muistikirja, kaksi plektraa, jonkun festivaalin esite, avattu laastaripakkaus, pieni nauhuri, kuivunut kahvitahra lautasliinassa ja kolme nuottilehteä, joiden olisi pitänyt olla kansiossa, mutta kansio oli kannettavan alla ja kannettava siinä, missä joskus oli tarkoitus syödä.

Ikkunan vieressä seisoivat cymbaalit.

Ne eivät näyttäneet salaperäisiltä.

Luojan kiitos.

Suuri ammatti-instrumentti näyttää harvoin salaperäiseltä sille, joka on kantanut sitä, virittänyt sitä, suojannut kosteudelta, riidellyt kuljetuksesta, etsinyt sille paikkaa lavalla, selittänyt järjestäjille ettei "laitetaan johonkin sivuun" ole tekninen ratkaisu ja kerran melkein itkenyt rikkoutuneen lyömäpuikon vuoksi neljäkymmentä minuuttia ennen esiintymistä.

Cymbaalit eivät olleet Aylalle symboli. Ne olivat työn ruumis.

Puu, kielet, jalat, kotelo, viritys, paino, tuoksu, tuttu korkeus. Hän tiesi miten istua, miten siirtää kättä, missä instrumentti vastasi heti, missä se vaati tarkkuutta, missä se oikutteli kylmän jälkeen, missä ääni kuivui liikaa jos huone oli syönyt ilman. Hän tunsi sen ei esineenä vaan oman ammatillisen hermostonsa jatkeena. Cymbaalien kautta kulkivat raha, aikataulut, lavat, harjoitukset, ärsytys, ilo, muiden odotukset, hänen taitonsa, itsepäisyytensä, väsymyksensä ja se outo rakkauden laji, jota harvoin kutsutaan rakkaudeksi, koska siinä on liikaa työtä.

Hän astui lähemmäs.

Veti sormella reunaa pitkin.

Pölyä.

— Hei, hän sanoi.

Instrumentti ei onneksi vastannut.

Jos olisi vastannut, Ayla olisi luultavasti palannut rappukäytävään ja pyytänyt pani Zofiaa soittamaan ambulanssin sijasta jollekin, joka korjaa lajityypin rakenteita.

Nurkkahyllyllä oli pienen kanteleen kotelo.

Viisitoista kieltä.

Ayla ei katsonut sinne heti. Tai katsoi tietenkin. Juuri siksi, ettei halunnut katsoa. Ihmisen katse ei muutenkaan pidä kurista ja menee välttämättä sinne, minne sitä on kielletty menemästä. Kotelo oli harmaa, yksinkertainen, melkein huomaamaton muiden tavaroiden joukossa. Silti se seisoi huoneessa erillään. Ei fyysisesti — ympärillä oli kirjoja, mikrofonilaatikko, vanha huivi, varakieliä. Erillisyys oli toisenlaista. Kuin ihmisellä, joka vaikenee pöydässä ja jonka ympärillä kaikki alkavat vähitellen puhua hiljempaa, vaikka hän ei pyytänyt.

Kantele ei ollut työväline.

Se ei tarkoittanut, että se olisi ollut lelu. Päinvastoin. Juuri siksi, ettei se ollut työtä, sen kanssa oli vaikeampaa. Cymbaaleilla saattoi soittaa tilaustyön, korjata katkelman, äänittää raidan, näyttää tekniikkaa, astua käsityöhön, piiloutua tehtävään. Kantele ei antanut piiloutua. Se oli pieni, selkeä ja armoton yksinkertaisuudessaan. Liian vähän kieliä, jotta voisi hukkua taitoon. Liian paljon hiljaisuutta niiden välissä, jotta voisi teeskennellä kuulevansa.

Ayla käänsi katseensa pois.

— Ei nyt, hän sanoi.

Lause kuulosti siltä kuin hän ei puhuisi instrumentille vaan sille osalle itseään, joka istui nurkassa ja odotti kärsivällisesti, milloin sitä lakattaisiin ruokkimasta kiireellä.

Puhelin värähti.

Hän huokaisi, kaivoi sen laukusta ja katsoi viimein.

Viestit vyöryivät näytölle sillä pienten virkamiesten ilolla, joka syntyy kun he saavat pääsyn kansalaisen ruumiiseen.

Marta: "Oletko jo Varsovassa? En halua olla tungetteleva, mutta aion olla."

Maciek: "Ayla, potrzebujemy krótkiego wejścia cymbałów do środy. Nic trudnego. Jak zwykle magia, tylko taniej."

Tuntematon numero: "Dzień dobry, czy byłaby Pani zainteresowana udziałem w nagraniu..."

Marta uudestaan: "Jos kuolit pohjoisissa metsissä, lähetä merkki. Mutta mieluummin tiedosto."

Ivar: yksi viesti, lähetetty edellisenä iltana.

Hän ei avannut sitä.

Hän avasi ensin Martan. Se oli turvallisempaa. Marta oli laulaja, järjestäjä, joskus ihmishahmoinen katastrofi, mutta lämmin ja hyödyllinen katastrofi. Hän osasi samaan aikaan tukea, painostaa, vitsailla ja unohtaa, että ihmisten täytyy joskus nukkua. Heitä yhdistivät useat projektit, kaksi vakavaa riitaa, yksi naurettava Poznańin-matka jossa he menivät väärään saliin sekä vuosien yhteinen tieto: jos Marta kirjoittaa "en halua olla tungetteleva", tungettelevuus on jo pukenut takin ja seisoo oven takana.

Ayla kirjoitti:

"Olen kotona. Elossa. Pohjoiset metsät päästivät menemään ilman sakkoa."

Vastaus tuli melkein heti:

"Epäilyttävää. Yleensä tuollaisesta otetaan pantti."

Ayla hymyili.

Marta jatkoi:

"Kuule, meillä on pieni tulipalo. Hyvin kulttuurinen, budjetin sisällä. Tarvitaan lyhyt cymbaali-intro äänitykseen. Kolmekymmentä sekuntia. Ehkä neljäkymmentä. Ei mitään vaikeaa. Kunhan se on elävä, muinainen, moderni, naisellinen mutta ei alleviivatun feministinen, slaavilainen mutta ei kansanperinnemuseo, pohjoinen mutta ilman lunta. Sinähän osaat."

Ayla luki uudelleen.

Sitten vielä kerran.

"Elävä, muinainen, moderni, naisellinen mutta ei alleviivatun feministinen, slaavilainen mutta ei kansanperinnemuseo, pohjoinen mutta ilman lunta" — se ei ollut tilaus vaan yritys kutsua demoni paikalle teknisellä briiffillä.

Hän kirjoitti:

"Marta, tämä ei ole briiffi. Tämä on diagnoosi."

Marta vastasi:

"Niin. Mutta siitä maksetaan."

Ayla istahti tuolin reunalle.

Maksettu diagnoosi — itsenäisen musiikkikulttuurin perusta.

Hän avasi Ivarin viestin.

Siinä luki lyhyesti:

"Pääsitkö perille?"

Siinä kaikki.

Ei opetusta. Ei symbolista lausetta. Ei "kuuntele kaupunkia". Ei "älä sekoita Laulua tekniikkaan". Ei mitään sellaista. Vain inhimillinen "pääsitkö perille?", jossa oli enemmän huolenpitoa kuin kätevää viisautta. Jostain syystä se kosketti häntä enemmän kuin pitkä viesti olisi koskettanut.

Hän kirjoitti: "Joo. Varsova meluaa."

Mietti ja lisäsi: "Aivan kuin se olisi iloinen siitä, että saan taas ärsyyntyä."

Lähetti.

Vastausta ei tullut. Ja se oli hyvä. Ivarin ei tarvinnut muuttua ympärivuorokautiseksi tukipalveluksi ihmisille, jotka palaavat tärkeästä paikasta eivätkä tiedä miten vastata Martalle.

Ayla laski puhelimen pöydälle.

Se värähti heti uudelleen.

Marta: "Älä vain lähde filosofiaan. Me tarvitsemme tiedoston, emme sieluntilaa."

Ayla sulki silmänsä.

Juuri tästä hän rakasti Martaa. Joskus ihminen, joka ei ymmärrä sisäisestä maanjäristyksestäsi mitään, pelastaa sinut pyytämällä exportoimaan WAV-tiedoston.

Hän meni keittiöön.

Jääkaappi osoittautui todella loukkaavaksi.

Se hurisi matalasti, tasaisesti ja itsetyytyväisesti. Ei kovaa. Oikeastaan aivan säädyllisesti. Mutta matkan jälkeen sen humina valtasi asunnosta sellaisen paikan kuin jääkaappikin olisi päättänyt tunkeutua hänen päiväänsä kutsumatta. Ayla avasi oven. Sisältä löytyi sitruuna, epäilyttävän kohtalon juustopala, oliivipurkki, kaksi porkkanaa ja jogurtti, joka oli jo siirtynyt ruoan kategoriasta moraalisen kysymyksen kategoriaan.

— Sinäkään et palannut entisellään, hän sanoi jogurtille ja heitti sen pois.

Vedenkeitin naksahti.

Vesi virtasi kuppiin, osui kuiviin lehtiin, höyry nousi. Sen äänen olisi pitänyt olla yksinkertainen: vesi, keramiikka, tee. Mutta Ayla kuuli siinä äkkiä jotain liian tuttua. Ei pohjoista. Ei Ivarin taloa kuvana. Pikemminkin sen uunin, jonka äärellä lämpö ei ollut mukavuutta vaan järjestystä. Sen veden, joka ei vain seissyt sangossa vaan kantoi liikkeen muistia. Sen oudon rauhan, jossa Sampo lakkasi olemasta esine, koska koko maailma oli hetkeksi näyttänyt ei hyödykkeiden varastolta vaan elävältä osallistumisen järjestelmältä.

Hän laski vedenkeittimen terävästi alustalle.

— Ei, hän sanoi. — Nyt teetä. Pelkkää teetä.

Pelkkä tee loukkaantui hieman mutta pysyi teenä.

Hän palasi huoneeseen kupin kanssa, käynnisti kannettavan ja avasi työmateriaalien kansion. Kalenterissa loistivat värilliset suorakulmiot. Harjoitus. Äänitys. Puhelu. Stemmaluonnos. Vahvista osallistuminen. Vastaa sähköpostiin. Maksa kielet. Nouda mikrofoni. Maailma ei ainoastaan ollut pysähtymättä hänen sisäisen siirtymänsä vuoksi; se näytti jopa hieman kiihdyttäneen hänen poissa ollessaan.

Hän avasi vanhan projektin.

Näytölle ilmestyivät raidat. Tiedostojen nimet. Tallennetun äänen aaltomuodot. Kaikki siistiä, rationaalista, hallittavaa. Ihminen voi katsoa aaltomuotoa ja ajatella, että ääni on viimein tullut näkyväksi ja tottelevaiseksi. Siinä se makaa näytöllä. Sitä voi leikata, siirtää, puhdistaa, vahvistaa, vaimentaa, tasata, exportoida. Nykyajan magiaa asetusvalikolla.

Ayla pani kuulokkeet päähän.

Painoi play.

Ennen matkaa tehty cymbaaliäänitys alkoi soida.

Hän muisti sen päivän. Tilan, mikrofonit, ärsytyksen lampusta joka hurisi, oman tyytyväisyytensä toiseen ottoon. Silloin kaikki kuulosti hyvältä. Ja kuulosti nytkin. Puhdasta, tarkkaa, ammattimaista. Ei katastrofia. Ei yhtään syytä dramaattiseen taukoon.

Silti jokin ei täsmännyt.

Ei äänityksessä. Hänessä.

Hän pysäytti toiston.

Otti kuulokkeet pois.

Kuunteli huonetta.

Jääkaappi. Putket. Raitiovaunu ikkunan takana. Hissi rappukäytävässä. Yläkerrassa putosi jotain pientä ja metallista. Naapurin lapsi venytti pitkän "maaaamo", jossa oli enemmän muinaista kutsua kuin puolessa festivaaliohjelmista. Puhelin kopsahti pehmeästi pöytään uudesta värinästä. Cymbaalien puu vastasi hieman huoneen kuivuuteen. Tee jäähtyi lähes äänettömästi, mutta nyt silläkin melkein oli muoto.

Hän pani kuulokkeet uudelleen.

Painoi play.

Ammattimainen äänitys täytti pään. Ja yhtäkkiä se tuntui liian varmalta itsestään. Ei huonolta. Ei kuolleelta. Vain tehdyltä niin kuin ääni olisi materiaalia, jonka hän oli ottanut, käsitellyt ja asettanut paikalleen. Kuin kangas. Kuin savi. Kuin teksti, jonka voi korjata hyväksyttäväksi. Se oli normaalia. Niin työskennellään. Niin saadaan tulos. Niin maksetaan. Niin ei tulla hulluksi odottaessa näkymätöntä Laulua, joka muuten ei allekirjoita sopimusta eikä lähetä ennakkoa.

Ayla suuttui.

Itselleen.

Se oli kaikkein kätevintä.

— Hienoa, hän sanoi. — Nyt en pidä hyvästä äänityksestä. Seuraava vaihe on keskustella vedenkeittimen kanssa ja kirjoittaa manifesti metronomia vastaan.

Hän avasi Martan viestin ja kirjoitti:

"Lähetä referenssi, kesto, tempo ja kuka tämän kaiken keksi."

Marta vastasi:

"Referenssi tulee nyt. Tempo elää. Keksijät ovat ihmisiä joilla on rahaa, ei pelotella heitä kysymyksillä."

Sitten tuli äänitiedosto.

Ayla latasi sen, kuunteli ensimmäiset sekunnit ja ymmärsi, että "pohjoinen mutta ilman lunta" tarkoitti syntetisaattorimattoa, joka muistutti kalliin veden mainosfilmin sumua. Yhdeksännellä sekunnilla tuli mukaan sanaton naisääni. Kahdennellatoista rumpu, joka kovasti yritti olla muinainen mutta oli selvästi syntynyt plug-inissa.

Hän kirjoitti Martalle:

"Rumpu esittää, että sillä on esi-isiä."

Marta:

"Auta sitä siis löytämään perhe."

Ayla nauroi taas. Tällä kertaa kevyemmin.

Työ oli naurettavaa. Työ oli elävää. Työ oli absurdia, palkallista ja aivan maanläheistä. Ja juuri se jostain syystä pelasti. Jos Ivarin talon jälkeen hänen ympärilleen olisi heti ilmestynyt ihmisiä puhumaan merkityksestä, merkeistä ja tiestä, hän olisi ehkä paennut pani Zofian luo keskustelemaan saniaisesta. Mutta Marta pyysi kolmekymmentä sekuntia cymbaaleja orporummulle. Juuri tällaisilla asioilla maailma palauttaa ihmisen ruumiiseen.

Ayla otti lyömäpuikot.

Sormet asettuivat niille tutulla tarkkuudella.

Vanha liike. Oma paino. Oma tasapaino. Oikea hieman toisin, vasen vapaammin. Rannetta ei saa lukita. Ei saa ajatella liikaa ennen ensimmäistä iskua, muuten ruumis alkaa korvata musiikkia suunnitelmalla. Hän istui cymbaalien ääreen, asetti tabletin eteensä väliaikaisen kaavion, käynnisti klikin.

Yksi.

Kaksi.

Kolme.

Neljä.

Klikki oli armoton. Toisin kuin ihmiset se ei välittänyt siitä missä olit ollut, mitä olit ymmärtänyt tai palasitko sisäisen kriisin kanssa. Se vain naksahteli. Tasaisesti. Varmasti. Melkein loukkaavan hyödyllisesti.

Ayla soitti ensimmäisen kokeen.

Teknisesti kaikki oli paikallaan.

Fraasi asettui tempoon. Intro nappasi harmonian. Lyömäpuikot kulkivat puhtaasti. Kolmannessa tahdissa hän lisäsi kevyen koristuksen, viidennessä viivästytti iskua hiuksen verran, ettei se kuulostaisi samplekirjastolta. Juuri sitä yleensä tarvittiin: elävää, tarkkaa, ammattimaista, tarpeeksi omaleimaista mutta ei niin paljon että tilaaja säikähtäisi oikeaa omaleimaisuutta.

Hän pysähtyi.

Kuunteli.

Hyvä.

Ja tyhjä.

Ei kuollut. Tyhjä on eri asia. Kuollut makaa. Tyhjä voi olla täydellisesti kiillotettu ja helistä kauniisti, mutta sen sisällä ei ole mitään mihin hengitys tarttuisi. Hänen kokeensa oli oikea. Niin oikea, että teki mieli kysyä: ketä täällä oikeastaan tarvitaan? Häntä? Vai hänen taitopakettiaan, hyvin säilytettynä käsissä?

Ayla nojasi tuolin selkänojaan.

Cymbaalit hänen edessään vaikenivat kuin rehellinen todistaja.

Hän soitti uudelleen.

Nyt karheammin. Vähemmän varovasti. Lisäsi kuivan, melkein ylimääräisen iskun. Antoi alimmille kielille enemmän puuta. Poisti kauniin viivytyksen. Tulos oli kiinnostavampi. Mutta heti päässä nousi ammattilaisääni: tilaajalle tämä erottuu liikaa, Marta pyytää pehmentämään, äänittäjä sanoo että se häiritsee laulua, rahaihmiset säikähtävät rummun esi-isiä.

Hän soitti kolmannen version.

Kompromissin.

Kompromissi kuulosti ihmiseltä, joka tuli juhliin mukavissa kengissä ja pyysi anteeksi jo etukäteen.

Ayla laski lyömäpuikot.

— Minä osaan, hän sanoi hiljaa. — Siinä juuri ongelma.

Lause jäi instrumentin ylle.

Se ei ollut kaunis. Luojan kiitos. Kauniit lauseet ryntäävät joskus ensimmäisinä pettämään totuuden, koska ne haluavat lainauksiksi.

Puhelin soi.

Marta.

Ayla vastasi.

— Oletko elossa? Marta kysyi tervehtimättä.

— Fyysisesti kyllä. Taiteellisesti tutkinta on käynnissä.

— Hienoa. Tutkinta saa edetä nopeasti, meillä on deadline. Mitä pidät materiaalista?

— Rummun voi adoptoida. Mutta paperityötä tarvitaan.

— Tiesin, että löydät yhteisen kielen orvon kanssa.

— Marta, kuka haluaa "pohjoista mutta ilman lunta"?

— Ihmiset, jotka kävivät kerran Norjassa työmatkalla ja saivat siitä kauneustrauman.

— Se selittää paljon.

— Kuule, sinä olet outo.

— Kiitos. Olen harjoitellut.

— Ei, oikeasti. Kirjoitat kuten ennenkin, vitsailet kuten ennenkin, mutta sanojen välissä on sellaisia taukoja kuin tarkistaisit, onko siellä salaluukkua.

Ayla katsoi cymbaaleja.

— Ehkä olen vain väsynyt.

— Ehkä. Tai ehkä sinut heitettiin muinaismetsästä ulos työturvallisuusrikkomuksen vuoksi.

Ayla sulki silmänsä.

— Melkein.

— Minä vitsailen.

— Tiedän.

— Ayla?

— Mitä?

— Ethän vain tullut siellä vahingossa kovin viisaaksi? En kestäisi. Tarvitsen cymbaalisoittajan, en ihmistä joka vastaa kysymykseen "mikä tempo?" sanoilla "mihin sinulla on kiire?"

Ayla nauroi. Tällä kertaa oikeasti.

— En tullut. Korkeintaan vähemmän mukavaksi.

— Sen kestää. Et ollut ennenkään taittotuoli.

— Todella imartelevaa.

— Minä osaan. Kuule, vakavasti. Voitko tehdä tänään luonnoksen? Ei lopullista. Vain niin että lähetän sen heille ja sanon elävän ihmisen olevan töissä eikä että löysimme "ethnic shimmer packin" yhdeksällätoista eurolla.

Ayla vaikeni.

Työ. Normaali pyyntö. Normaali aikataulu. Normaali ihminen toisessa päässä, joka ei ymmärrä että hänen sisällään jokin oli siirtynyt, mutta kuulee että oli. Eikä tule sinne taskulampun kanssa. Pyytää vain luonnoksen.

— Voin, Ayla sanoi. — Mutta se ei ehkä ole ihan niin kuin tavallisesti.

— Loistavaa. "Niin kuin tavallisesti" meillä on jo kansiossa "vanhat onnistuneet ratkaisut". Tee niin, että voin sanoa: "Oho, tämä on outoa, mutta ei niin outoa että meidät irtisanotaan."

— Korkea rima.

— Uskon sinuun. Ja kohtuulliseen riskiin.

Marta katkaisi puhelun.

Huone muuttui taas huoneeksi.

Mutta puhelun jälkeen siellä oli enemmän ilmaa. Huumori ei poistanut levottomuutta, mutta teki siitä hengitettävää. Ayla nousi ja avasi ikkunan. Kylmä ilma tuli terävästi sisään, märkää asfalttia ja jonkun toisen aamiaista tuoksuen. Alhaalla auton ovi paukahti. Raitiovaunu kulki kadulla metallisella, hieman väsyneellä äänellä. Yläkerrasta kuului pölynimuri: kotitaloudellisen päättäväisyyden ankara hymni.

Ayla kuunteli.

Ei kuin muusikko, joka etsii materiaalia.

Juuri siinä oli särö.

Ennen lähes mikä tahansa ääni saattoi muuttua materiaaliksi. Raitiovaunu rytmiksi. Putket tekstuuriksi. Naapurien äänet sattumanvaraiseksi stemmaksi. Pölynimuri vitsiksi, jonka voisi käyttää keskustelussa. Maailma oli valtava äänivarasto, ja Ayla osasi kulkea siellä ammattilaisen kori kädessään. Ei hän tehnyt sitä karkeasti. Ei varastanut. Ei vähätellyt. Hän rakasti ääntä, huomasi sen, varjeli sen erityisyyttä. Silti tavan syvällä pohjalla oli käden liike: ottaa, muuttaa, käyttää, liittää, soittaa.

Sammon jälkeen tuo liike oli tullut näkyväksi.

Ja siksi kiusalliseksi.

Hän muisti uunin.

Ei koko tarinaa. Ei tapahtumia. Ei tietä. Ei selityksiä, jotka eivät silloinkaan olleet selityksiä. Vain uunin lämmön, jonka äärellä ei voinut tuntea itseään tulen omistajaksi. Tuli ei palvellut. Se osallistui. Vesi ei ollut varasto. Talo ei ollut paikka, jossa merkitys säilytettiin. Eikä Sampoa voinut ottaa esineenä, koska kaikki otettu muuttui heti itseään pienemmäksi.

Ayla oli silloin luullut ymmärtäneensä.

Nyt, seisoessaan Varsovan asunnon ikkunalla kannettava auki, Martan tilaus edessään ja jääkaappi yhä itsevarmasti huristen keittiössä, hän epäili ensimmäisen kerran, että ymmärtäminen on kaikkein epäilyttävin tapa ottaa uudelleen.

Hän sulki ikkunan.

Istui.

Ei heti cymbaalien ääreen. Ensin pöydän ääreen. Otti muistikirjan ja kirjoitti:

"Älä etsi efektiä."

Mietti.

Viivasi yli.

Kirjoitti alle:

"Älä esitä ettet etsi efektiä."

Se oli rehellisempää.

Sitten vielä:

"Mikä täällä jo soi?"

Hän katsoi lausetta ja irvisti. Liian kaunis. Liian paljon kuin pellavapaitaisten ihmisten mestarikurssin alku, jossa myöhemmin kerrotaan äänen löytäneen heidät itse, mutta osallistumisesta on silti maksettava etukäteen.

Hän viivasi senkin yli.

Jätti tyhjän rivin.

Tyhjä rivi näytti ammattimaisemmalta.

Ayla otti lyömäpuikot uudelleen.

Tällä kertaa hän ei käynnistänyt klikkiä heti. Istui. Kuunteli huonetta. Ei pitkään, ettei putoaisi juhlallisuuteen. Vain niin kauan, että huomaisi: hän ei ole ainoa joka tuottaa ääntä.

Putki.

Raitiovaunu.

Sormet lyömäpuikkojen puulla.

Teelusikka, jota hän ei ollut vienyt keittiöön.

Yläkerran naapuri laski jotain raskasta lattialle.

Puhelimen näyttö syttyi hiljaa mutta ei värähtänyt — se oli ilmeisesti päättänyt hiipiä sivistyneesti.

Ayla löi alinta kieltä.

Ääni tuli pehmeämpänä kuin hän odotti. Ei parempana. Vain ei siihen, mihin hän tähtäsi. Hän ei korjannut heti. Antoi äänen mennä. Vastasi sitten toisella, lyhyemmällä iskulla. Sitten tauko. Tauon läpi kulki raitiovaunu. Ayla ajatteli lähes ärtyneenä: täydellistä, nyt kaupungin joukkoliikennekin haluaa sovitukseen.

Mutta ärsytys ei ehtinyt sulkea kuuloa.

Raitiovaunun jälkeinen tauko oli tarkempi kuin hänen keksimänsä viive.

Hän kokeili uudestaan.

Alin kieli. Lyhyt vastaus. Tauko. Kuiva isku keskikieliin. Uusi tauko. Kevyt värinä ylhäällä, ei koristeena vaan pikemminkin jälkenä. Hän äänitti. Kuunteli.

Valmiina introna se oli huonompi.

Ja keskustelun alkuna parempi.

Hän lähetti Martalle kymmenen sekuntia tekstillä: "Todella raakaluonnos. Älä näytä rahaihmisille ilman kypärää."

Marta vastasi minuutissa:

"Outo."

Sitten:

"Elävä."

Sitten:

"Kypärän kanssa voi."

Ayla hengitti ulos.

Pieni voitto. Ei, ei voitto. Liian suuri sana. Pieni työn jatkuminen ilman välitöntä pakoa vanhaan tapaan. Olkoon niin.

Hän nousi purkamaan viimein laukkunsa.

Laukusta tuli tavaroita: villapaita, muistikirja, laturi, kangaspussi, kirja jota hän ei ollut avannut, sukat, puulusikka, toinen kuitti, pieni kivi joka oli päätynyt taskuun ties milloin. Hän pani kaiken paikoilleen paitsi lusikan ja kiven. Ne jäivät pöydälle kuin kaksi todistajaa ilman lausuntoa.

Muistikirjan sivujen välissä oli kuiva havunneulanen.

Ayla ei muistanut, miten se oli joutunut sinne.

Hän otti sen kahdella sormella. Se oli ohut, hauras, lähes painoton. Pieni pohjoinen jäänne varsovalaisessa huoneessa kaapeleiden, ilmoitusten ja deadlinejen keskellä. Siitä olisi voinut tehdä symbolin. Hyvin helposti. Liian helposti. Hän laski neulasen tuhkakuppiin, jossa ei ollut aikoihin ollut tuhkaa, vain paperiliittimiä ja varaplektroja.

Olkoon siinä.

Kaikkea ei tarvitse ymmärtää heti.

Iltaan mennessä kaupunki oli äänekkäämpi.

Niin käy aina: päivä kerää ääniä kuten vaatteet keräävät kadun hajua. Alhaalla ovet paukkuivat. Naapurissa joku paistoi sipulia. Putkissa kulki taas vesi. Hissi nousi ja laski niin mekaanisen uupuneena, että Ayla alkoi tuntea sitä kohtaan myötätuntoa. Kadulla joku nauroi liian kovaa, yski, nauroi taas. Pöytälamppu valaisi huonetta, ja sen valossa cymbaalit eivät näyttäneet mystisiltä vaan työn välineiltä: puuta, metallia, varjoja, sormenjälkiä.

Hän vei luonnoksen kahteenkymmeneenkahdeksaan sekuntiin.

Ei lopullinen. Ei vielä luovutettava. Mutta ei enää pelkkä koe. Siinä jäi tilaa ilmalle. Muutama isku oli melkein ruma, eikä Ayla yllätyksekseen tasoittanut niitä heti. Yhdessä kohdassa avoimen ikkunan kautta äänittynyt raitiovaunu osui taukoon. Sääntöjen mukaan se olisi pitänyt leikata pois. Elämän mukaan se piti fraasin maassa.

Hän tallensi tiedoston.

Työnimeksi tuli: marta_north_no_snow_sketch_01.

Sitten hän mietti ja nimesi uudelleen: marta_baran_sirota_v01.

Marta pitäisi siitä.

Puhelimen näyttö syttyi.

Ivar vastasi:

"Anna sen meluta."

Ayla katsoi kahta sanaa pitkään.

Hän olisi voinut suuttua. Hyvän tavan vuoksi melkein pitänytkin. "Anna sen meluta" — siinäpä vastaus. Helppo sanoa, kun ei itse tarvitse huomenna lähettää luonnosta, vastata Martalle, selittää tilaajalle miksi muinaisuuden ei tarvitse kuulostaa samplekirjastolta ja samalla yrittää ymmärtää miksi oma ammattitaito oli yhtäkkiä muuttunut kodin sijasta seinäksi.

Hän kirjoitti:

"Helppo sanoa."

Pyyhki pois.

Kirjoitti:

"Se meluaa jo."

Pyyhki pois.

Laski puhelimen näyttö alaspäin.

Ivar ei ollut tämän huoneen keskus. Eikä saanut muuttua sellaiseksi. Hän oli jossain siellä, kuin opaste joka oli kerran sattunut risteykseen. Mutta jos katsoo koko ajan opastetta, ei ehkä koskaan lähde tietä pitkin. Ajatus oli epämiellyttävä. Erityisesti siksi, että se oli Aylan oma eikä Ivarin.

Ayla nousi.

Meni kantelehyllyn luo.

Ei avannut koteloa.

Seisoi vain vieressä.

Kantele vaikeni. Tavallisesti, rehellisesti, ilman kohtaloleikkiä. Pieni harmaa kotelo, viisitoista kieltä sisällä, puuta, hiljaisuutta. Hän olisi voinut avata sen, ottaa instrumentin, soittaa muutaman äänen ja tarkistaa mikä oli muuttunut. Se olisi ollut dramaattista. Jopa kätevää. Liian kaunista, liian oikea-aikaista, liian paljon ele joka itse pyytää päästä oikeaan kohtaan. Mutta Aylan ei tarvinnut palvella dramaturgiaa terveen järjen kustannuksella. Hän oli väsynyt. Nälkäinen. Hänellä oli työluonnos, märät kengät eteisessä ja saniainen vaatimuksineen.

Hän ei avannut koteloa.

Sen sijaan hän meni keittiöön ja paistoi munakasta.

Se osoittautui viisaammaksi kuin mikään välitön mystiikka.

Paistinpannu naksahti liedellä. Voi sihisi. Muna rikkoutui kulhon reunaan pienellä kostealla äänellä. Suolaa tuli liikaa. Ayla kirosi. Sitten hän ajatteli, että jos Laulu soi aina, sen täytyisi kai oppia elämään myös ylisuolaisen munakkaan kanssa. Maailmankaikkeus oli luultavasti nähnyt pahempaakin.

Hän söi seisten.

Sitten kuitenkin istui, koska pani Zofia olisi voinut paheksua sellaista suhtautumista ruoansulatukseen vaikkei ollut edes paikalla.

Syödessään hän kuuli naapurin lapsen venyttävän seinän takana taas "maaaamo". Äiti vastasi jotain väsyneesti ja hellästi. Sitten televisio käynnistyi. Sitten vesi. Sitten hissi. Sitten Aylan puhelimeen tuli uusi Martan viesti:

"Lähetin pätkän. He sanoivat: interesting. Se tarkoittaa joko hyvää tai että he säikähtivät. Joka tapauksessa elämme."

Ayla kirjoitti:

"Kerro rummulle, että adoptioprosessi on alkanut."

Marta:

"Sinä todella palasit."

Ayla katsoi viestiä.

Palasiko hän todella?

Ruumis palasi. Laukku palasi. Cymbaalit olivat täällä. Kalenteri oli täällä. Varsova ikkunan takana melusi kuten aina. Pani Zofia kasteli saniaista. Marta vaati tiedostoa. Jääkaappi hurisi. Mikään ei muuttunut ihmeeksi. Mikään ei sanonut: tässä alkaa uusi elämä. Se oli melkein loukkaavaa. Ihminen palaa paikasta, jossa maailma oli hetkeksi lakannut olemasta tavaroiden varasto, ja kotona häntä odottaa jogurtti, joka täytyy heittää pois.

Mutta ehkä juuri niin sen pitikin olla.

Jos tavallinen katoaa tärkeän jälkeen, tärkeä oli liian heikkoa: se ei kestänyt keittiötä.

Ayla vei lautasen pois.

Palasi huoneeseen.

Cymbaalit seisoivat hämärässä. Kantele vaikeni hyllyllä. Mutta nyt kanteleen hiljaisuus ei ollut haaste. Pikemminkin oikeus olla osallistumatta ensimmäisestä vaatimuksesta. Ayla ymmärsi yhtäkkiä, että hän oli koko elämänsä kunnioittanut instrumentteja, mutta mestarin tavoin: hyvää materiaalia, hyvää työkalua, hyvää työtoveria kunnioittaen. Se oli todellista kunnioitusta. Ei valhetta. Ei karkeaa.

Se vain ei enää riittänyt.

Hän istui lattialle hyllyn viereen.

Avaamatta koteloa hän laski kämmenen sen päälle.

Kangas oli viileää.

Hän ei kuullut mitään.

Ja se oli oikein.

Sillä jos hän olisi nyt kuullut jotakin erityistä, hän olisi lähes varmasti yrittänyt heti ymmärtää sen, äänittää, toistaa, käyttää, liittää osaksi tietä, tehdä siitä merkin, muuttaa todisteeksi, lähettää Ivarille, kertoa Martalle, pitää itsellään.

Kantele vaikeni armollisesti.

Ayla sulki silmänsä.

Seinän takana kulki vesi.

Alhaalla ovi paukahti.

Risteyksen liikennevalo, jota tästä ei nähnyt, ehkä naksahti jälleen ja alkoi piipata kadun ylittäjille. Raitiovaunu meni kaarteeseen. Jääkaappi hurisi. Jossain pöydällä puhelin odotti seuraavaa nostamista. Cymbaalien sisällä puu jäähtyi hitaasti hänen käsistään. Huoneessa oli paljon ääniä, eikä yksikään pyytänyt muuttua hänen materiaalikseen.

Hän istui niin muutaman minuutin.

Sitten avasi silmänsä.

Sanat tulivat ilman juhlallisuutta, lähes kuivina kuin työmuistiinpano jota ei saanut unohtaa:

Hän ei ollut menettänyt ääntä.

Ääni ei ollut mennyt minnekään.

Se oli putkissa, raitiovaunuissa, viesteissä, cymbaaleissa, munakkaassa, pani Zofiassa, Martassa, liikennevalossa, veden muistissa, siinä naurettavassa esi-isättömässä rummussa, kanteleen hiljaisuudessa, hänen omassa hengityksessään, jota hän oli liian usein pitänyt henkilökohtaisena omaisuutenaan vain siksi että se tuli hänen rinnastaan.

Hän oli menettänyt jotain muuta.

Entisen oikeuden pitää ääntä omana materiaalinaan.

Ayla nosti kätensä kotelolta.

Hiljaiseksi ei tullut siksi, että ääniä olisi ollut vähemmän.

Vaan siksi, ettei hän ensimmäistä kertaa koko päivänä kiirehtinyt tekemään niille mitään.