Moni käyttää elämänsä toteuttaakseen käsitystä siitä, millainen hänen pitäisi olla.
Ei itseään.
Käsitystä.
Kuvaa.
Roolia.
Sisäistä julistetta, jossa lukee: “Tällaisena heidän pitää nähdä minut.”
Ihminen voi rakentaa vuosia oikeaa kasvoa.
Oikeaa elämäkertaa.
Oikeaa hengellisyyttä.
Oikeaa menestystä.
Oikeaa vaatimattomuutta.
Oikeaa vahvuutta.
Tarvittaessa jopa oikeanlaista kipua, jos vahvuutta ei vielä ole tarpeeksi.
Ja kaikki voi näyttää erittäin vakuuttavalta.
Ulkopuolelta.
Samaan aikaan elävä ihminen jää jonnekin sivuun kuin asemalle unohtunut lapsi, kun vakava aikuinen kuva matkustaa hienossa puvussaan edustamaan hänen elämäänsä yleisölle.
Itsensä toteuttamisen ja oman kuvan toteuttamisen ero on valtava.
Itsensä toteuttaminen on sitä, että ihminen antaa sen avautua, mikä hänessä todella elää.
Kuvan toteuttaminen on sitä, että hän yrittää tulla sellaiseksi kuin kuvittelee olevansa velvollinen olemaan.
Vanhemmille.
Yhteiskunnalle.
Kumppanille.
Hengelliselle yleisölle.
Seuraajille.
Omalle ylpeydelleen.
Ja sille ankaralle sisäiselle vartijalle, joka kuiskaa: “Ei riitä. Lisää. Korkeammalle. Puhtaammin. Vakuuttavammin.”
Moni ei elä itseään varten.
Hän elää kuvaansa varten.
Ruokkii sitä.
Puolustaa sitä.
Perustelee sitä.
Pukee sen älykkäisiin sanoihin.
Remontoi julkisivua.
Vie sen maailmalle.
Ja ihmettelee sitten, miksi sisällä on tyhjää.
Koska kuva voi saada tunnustusta.
Mutta se ei voi olla onnellinen.
Kuva voi miellyttää.
Se voi tehdä vaikutuksen.
Se voi näyttää vahvalta, viisaalta, menestyvältä, hengelliseltä tai erityiseltä.
Mutta vain todellinen ihminen voi elää.
Siksi tie itseen ei ala kysymyksestä:
“Millainen minun pitäisi olla?”
Vaan kysymyksestä:
“Mikä minussa on todellista?”
Kaikki muu on näyteikkunaa kaupassa, jonka oven joku unohti avata kauan sitten.
