Jokainen siirtymä uuteen vaiheeseen maksetaan kriisillä.
Tavalla tai toisella.
Omaperäisyydestä maksetaan häpeällä.
Läheisriippuvuudesta irtautumisesta — repeämällä.
Syntymästä — kivulla.
Läheisyydestä — kompromisseilla.
Vapaudesta — yksinäisyydellä.
Ja niin edelleen.
Kaikella on hintansa.
Jos ihminen jää liian pitkäksi aikaa rooliin, joka on jo kuluttanut itsensä loppuun, hän alkaa hiljaa liukua kohti tunne-elämän konkurssia.
Voimia ei enää ole.
Ei motiivia.
Ei kiinnostusta.
Ei sisäistä tulta.
Hän liikkuu, puhuu ja tekee tuttuja asioita, mutta sisällä rooli on jo tyhjä vaate, jota hän jostain syystä yhä käyttää.
Tällaisia ihmisiä on kaikkialla.
Äitejä, jotka puhuvat teini-ikäisille kuin kaksivuotiaille.
Johtajia, joita raportit eivät ole kiinnostaneet vuosiin.
Kolmekymppisiä ikuisia nymfettejä.
Ikuisia opiskelijoita.
Kunniallisia aviomiehiä, jotka ovat kuolleet sisäisesti omaan kunniallisuuteensa.
Totuudentorvia paljain takapuolin.
Pelastajia, jotka pitäisi itse kantaa ulos tulipalosta.
Ja kokonainen pimeä joukko muita hahmoja, jokaisella omat vuorosanansa ja oma tapansa olla astumatta seuraavaan vaiheeseen.
Mitä kauemmin pysyt loppuun kuluneessa roolissa, sitä enemmän muutut hahmoksi.
Kaikki vuorosanat ovat ennustettavissa.
Kaikki askeleet käsikirjoitettu.
Kaikki reaktiot tiedossa etukäteen.
Johtajat menevät konkurssiin.
Nymfetit viettelevät.
Äidit syyttävät.
Totuudentorvet viiltävät.
Pelastajat pelastavat.
Uhrit kärsivät kuin kipu olisi muuttunut ammatiksi.
Ja tätä voi jatkua vuosia.
Koska vanha rooli, vaikka kuollut, tuntuu silti turvallisemmalta kuin tuntematon.
Tähän pitäisi kai piirtää lopuksi moraali, mutta siinä ei olisi totuutta, kun oma kriisi seisoo edessä kuin suuri tumma järvi, johon on sukellettava kokonaan tietämättä riittääkö ilma.
Valmiina hukkumaan koskematta pohjaan.
Tai murtamaan pohja omalla päällä ja tulemaan ulos toiselta puolelta.
Valmiina omaan valmiudettomuuteen.
Kriisiin astuvalla ihmisellä on usein illuusio, että elämä voidaan pitää ennallaan.
Samat yhteydet.
Samat kasvot.
Sama taso.
Sama kuva itsestä.
Sama mukava legenda siitä, kuka minä olen.
Mutta kriisi tarkoittaa aina muutosta.
Ensin juuri sitä muutosta, jota on vaikeinta tehdä.
Muuten se ei olisi kriisi.
Ennemmin tai myöhemmin siihen on mentävä.
Sillä rannalla epäröidessäkin maksat jo.
Ajallasi.
Voimillasi.
Kiinnostuksellasi.
Elävyydelläsi.
Ja lopulta omalla elämälläsi.
Tavalla tai toisella.
