Ihmisen todellinen vihollinen ei ole tietämättömyys.
Tietämättömyys itsessään ei vielä ole katastrofi.
Se on rehellistä.
Se vain ei tiedä.
Ja se, joka ei tiedä ja tietää ettei tiedä, voi vielä kysyä.
Voi pysähtyä.
Voi kuunnella.
Voi jonain päivänä nähdä, että maailma oli leveämpi kuin eilinen varmuus.
Paljon vaarallisempaa on jokin muu.
Vaarallisempaa on ihminen, joka ei tiedä — mutta on jo varma.
Varma johtopäätöksistään.
Loukkaantumisistaan.
Oikeassaolostaan.
Maailmankuvastaan, joka on koottu huhuista, pelosta, mukavista selityksistä ja parista vanhasta haavasta, joille myönnettiin jo kauan sitten virallinen totuustodistus.
Tällainen ihminen ei enää etsi.
Hän vahvistaa.
Hän ei kuuntele.
Hän tarkistaa, sopiiko kuultu jo sisällä annettuun tuomioon.
Hän ei katso.
Hän tunnistaa etukäteen valmistetut ääriviivat.
Hän ei kohtaa todellisuutta.
Hän ripustaa siihen etiketin ja jatkaa tyytyväisenä eteenpäin.
Tietämättömyyttä voi valaista.
Itsetyytyväistä varmuutta on vaikeampi.
Koska se ei suojele tietoa.
Se suojelee kuvaa ihmisestä, joka pelkää tulla jälleen aloittelijaksi.
Pelkää sanoa:
“En ymmärrä.”
“Saatoin olla väärässä.”
“Katsoin liian kapeasti.”
“Luulin reaktiotani faktaksi.”
Tästä todellinen pimeys alkaa.
Ei siitä, ettei ihminen tiedä jotain.
Vaan siitä, ettei hän enää salli mahdollisuutta tietää toisin.
Ihmisen todellinen vihollinen ei ole tietämättömyys.
Se on ylpeys, joka rakensi tietämättömyyden ympärille aidan ja kutsui sitä maailmankatsomukseksi.
Joskus ensimmäinen askel kohti valoa ei näytä suurelta ilmestykseltä.
Se näyttää yksinkertaiselta, melkein lapsenomaiselta tunnustukselta:
“En tiedä.”
Ja jos se sanotaan rehellisesti, ilman poseerausta ja puolustusta, siinä on jo ovi.
Pieni.
Hiljainen.
Mutta todellinen.
