Ylpeys / PRIDE

Kello kymmenen aamulla ovet avattiin kolmannen B-luokan oppilaille.

Kaksikymmentäkahdeksan lasta kulki pareittain, niin kuin heille oli opetettu, samanlaisissa tummissa puvuntakeissa. Jokaisella oli kaulassaan kolmionmuotoinen huivi, puoliksi valkoinen ja puoliksi punainen. Sen päät kulkivat kultaisen, tunnuksella koristetun soljen läpi. Näin huivi oli sidottu ensimmäisestä luokasta asti, eikä kukaan enää muistanut, että sen olisi voinut sitoa toisinkin. Vain jonon viimeisellä tytöllä huivi oli kokonaan valkoinen. »Puhdas sivu», luokanopettaja sanoi, ja tyttö nyökkäsi ylpeänä. Punainen puolikas piti ansaita.

Opas otti heidät vastaan ensimmäisen salin ovella. Moitteeton virkapuku, silitetyt kalvosimet ja hento korostus, jota hän oli hionut kaksikymmentä vuotta, kunnes sitä tuskin enää huomasi. Sanan »me» hän lausui muita voimakkaammin.

— Ennen me olimme aivan liian kohteliaita, hän sanoi. — Pyysimme anteeksi niin kauan, että unohdimme, mitä oikein pyysimme anteeksi.

Lapset nauroivat. Heistä oli mukavaa, kun aikuiset vitsailivat.

Opas kuljetti heitä vitriinien ohi: karttoja, joissa maa oli kolme kertaa nykyistä suurempi; lippuja; kirjeitä; uuden mallin ensimmäinen passi. Hän puhui lämpimästi ja ilman muistiinpanoja, niin taitavasti, että salin lopussa vartijakin lakkasi katsomasta kelloaan.

Kolmannessa salissa hohti valtava näyttö. Opas pysäytti luokan sen eteen.

— Tiedättekö, kuka tuo on? hän kysyi, vaikka kaikki tiesivät.

— Se, joka sanoi sen ensimmäisenä ääneen! lapset vastasivat yhteen ääneen.

— Se, joka sanoi sen ensimmäisenä ääneen, opas toisti nyökäten. — Aluksi hänelle naurettiin. Sitten ei enää.

Tallenne oli digitaalinen ja värillinen, mutta jo kuvasuhteesta näki sen olevan vanha: sillä tavalla ei ollut kuvattu enää aikoihin. Kylmä aukio, hengityksen höyry ja väkijoukon päiden yläpuolella kymmeniä kohotettuja käsiä, joissa välkkyi litteitä suorakulmioita. Siihen aikaan ihmiset vielä kuvasivat kaiken itse. Harmaaseen päällystakkiin pukeutunut mies seisoi ilman puhujankoroketta, ja tuuli pörrötti hänen hiuksiaan.

»Minulle sanotaan: älä puhu niin kovaa, mies sanoi. — Ihmiset loukkaantuvat. En tahdo loukata ketään. Tahdon vain, ettemme tuntisi itseämme vieraiksi omassa kodissamme.

Me avasimme ovemme. Jaoimme koulumme, sairaalamme ja leipämme. Ja siitä minä olen ylpeä. Mutta leivällä on hintansa ja sairaalassa on jono. Kun jonossa seisoo meidän lapsemme, hänellä on oikeus päästä ensimmäiseksi. Se ei ole julmuutta. Se on järjestystä.

Me pyysimme anteeksi niin pitkään, että unohdimme syyn. Nyt riittää. Meidän ei enää tarvitse todistella kenellekään mitään. Jokainen, joka astuu kotiimme, tietäköön tämän kodin säännöt. Silloin hän on täällä tervetullut.»

Viimeisten sanojen aikana opas liikutteli huuliaan miehen tahdissa äänettömästi, niin kuin kirkossa tehdään. Kaksi rivissä seisovaa poikaa teki samoin. Näytöllä aukio puhkesi aplodeihin, ei rajuihin vaan tasaisiin, sellaisiin joilla tervehditään ihmistä, joka on sanonut ääneen sen, mitä itse on kauan ajatellut.

Moppia pitelevä mies seisoi peräseinän vieressä. Hän tunsi puheen ulkoa, lauseiden välisiä hengenvetoja myöten, ja korjasi ajatuksissaan tuttuun tapaan näytön alla olevassa tekstissä näkyvää päivämäärää. Hän oli pessyt tämän salin neljäkymmentäyksi kertaa. Lattia ei ollut kertaakaan pysynyt puhtaana seuraavaa opastuskierrosta pidempään.

— Onko kysyttävää? opas tiedusteli.

Käsi nousi rivin keskeltä. Yhden pojan huivin punainen puolikas oli valahtanut vinoon.

— Miksi tuo päällystakkinen setä on näytöllä, mutta moppisetä ei ole?

Kukaan ei ehtinyt hyssytellä häntä. Opas kyykistyi niin, että heidän katseensa olivat samalla tasolla, ja vastasi kuin kysymykseen, joka oli ollut aiheellista esittää:

— Koska Kunnian salissa säilytämme sitä, mistä olemme ylpeitä. Ja hänen ansiostaan täällä on aina puhdasta. Me arvostamme sitä. Ihan oikeasti.

Poika mietti hetken ja nyökkäsi. Vastaus oli rehellinen.

Moppia pitelevä mies laski katseensa ja jatkoi lattian pesemistä.