On olemassa ainutlaatuinen menetelmä todellisuuden hyväksymiseen sellaisena kuin se on. Menetelmän nimi on: “No mitä sitten?”
Se on yksinkertainen, helppokäyttöinen eikä vaadi joogamattoa, suitsukkeita, maratonjäsenyyttä eikä kolmen päivän retriittiä vuorilla ihmisten kanssa, jotka lausuvat sanan “energia” aivan liian itsevarmasti.
Onko sinulla ongelma?
Yrititkö ratkaista sen etkä onnistunut? Yrititkö monta kertaa? Kerran? Et lainkaan, mutta olet jo valmiiksi uupunut?
Erinomaista. Menetelmä on juuri sinua varten.
1. Istu mukavasti.
2. Sano ongelmasi ääneen.
Esimerkiksi: “Kukaan ei ymmärrä minua.” “Pilasin kaiken taas.” “Maailma on epäreilu.” “En jaksa.” “En tiedä mitä tehdä.” Tai klassikko: “Kaikki muut ovat jotenkin väärässä, ja minä vain satuin vahingossa heidän keskelleen.”
3. Kysy itseltäsi: “No mitä sitten?”
4. Vastaa rehellisesti.
5. Kysy uudelleen: “No mitä sitten?”
6. Vastaa taas.
7. Jatka, kunnes sisältä kuuluu jotain väsynyttä mutta epäilyttävän valaistunutta: “Ei oikeastaan mitään.”
Siitä hyväksyminen alkaa.
Ei siksi, että ongelma olisi taianomaisesti kadonnut. Ei siksi, että maailma olisi korjannut itsensä, pyytänyt anteeksi ja lähettänyt korvauksen. Eikä siksi, että sinusta olisi tullut pyhimys, jolla on mainoskynttilän ilme.
Vaan siksi, että lakkaat viimein ruokkimasta ongelmaa omalla hysteriallasi.
Ongelma voi jäädä. Mutta kruunu putoaa.
Se ei enää ole sisäisen valtakuntasi kuningatar, ahdistuksesi ylipappi eikä valituskirjasi päätoimittaja.
Se vain on.
Ja kun jokin vain on, sille voi jo tehdä jotakin.
Tai olla tekemättä.
Ja elämää voi silti elää.
Onnittelut. Ongelma ei ole kadonnut. Mutta sen draama on.
Ja se, ystävät, on jo melkein voitto.
