Kärsii se, joka vastustaa väistämätöntä.
Ei se, johon sattuu.
Ei se, joka on väsynyt.
Ei se, joka on joutunut vaikeaan tilanteeseen.
Vaan se, joka käy sisällään jatkuvaa väittelyä jonkin kanssa, mikä on jo tapahtunut tai tapahtuu juuri nyt.
“Näin ei olisi saanut käydä.”
“Tätä ei voi hyväksyä.”
“Miksi juuri minä?”
“Muuttukoon kaikki heti toiseksi.”
Ja niin ihminen kärsii sekä tilanteesta että omasta sodastaan sitä vastaan.
Todellisuus seisoo vieressä rauhallisena ja ehkä hieman väsyneenä. Se ei väittele. Se vain on.
Kaikki on niin kuin on.
Ei siksi, että kaikki olisi hyvin. Ei siksi, että kaikki olisi oikein. Eikä siksi, että jokaista otsaan lentävää elämän tiiliskiveä pitäisi tervehtiä iloisin aplodein.
Vaan siksi, että selkeys alkaa faktan tunnustamisesta.
Kyllä, tämä on olemassa.
Kyllä, näin tapahtui.
Kyllä, juuri nyt asiat ovat näin.
Vasta sen jälkeen voi nähdä, mitä seuraavaksi on tehtävissä.
Sisäinen suostuminen siihen mikä on, ei ole tappio.
Se on tarpeettoman sodan loppu.
Ja kun sisäinen sota loppuu, alkaa harmonia.
